Oppivelvollisuuden pidentäminen ei alenna työllisyyttä

Nyky-yhteiskunnassa ei pelkällä perusasteen tutkinnolla pärjää – ei kotona, eikä työelämässä. Silti kaikille yhteisen ja oppivelvollisuuden säätämiseen on aina suhtauduttu tietyissä piireissä varsin penseästi: 1920-luvun alussa oppivelvollisuuslain säätämistä vastustettiin, koska kansakoulun pelättiin olevan yhteiskunnalle kallis ja kasvattavan huonoja työntekijöitä. Näin siitäkin huolimatta, että laki sääti oppivelvollisuuden pituudeksi vain kuusi luokkaa kansakoulua. Eli kun oppivelvollisuus alkoi 7-vuotiaana, niin kansakoulun suorittanut oli valmis työelämään 13-vuotiaana.

Ajan saatossa oppivelvollisuus kävi riittämättömäksi ja usein kaikille yhteistä kansakoulua täydennettiin lisäluokilla, joista muodostuin kansalaiskoulu. Nähtiin siis, että 13-vuotias ei ole vielä valmis kansalainen. Lisäksi yhä useammat pyrkivät parantamaan mahdollisuuksiaan käymällä keskikoulun, joka rinnakkaiskoulujärjestelmässä vielä ennen 1960-lukua takasi luokkanousun ja ns. valkokaulustyöpaikan, eli ”keskikoulusta keskiluokkaan keskinkertaisin tuloksin”, kuten professori Juha Siltala asian kirjassaan ilmaisi.

1960-luvulla Suomen elinkeinorakenne muuttui radikaalisti. Muutoksesta huolimatta läheskään kaikki tahot eivät nähneet Suomen koulutusjärjestelmän muuttamista tarpeellisena, sillä yksityiset oppikoulut tarjosivat vähäiselläkin henkisellä panostuksella varakkaille tien hyvään yhteiskunnalliseen asemaan. Opetushallituksen entinen pitkäaikainen pääjohtaja, Jukka Sarjala totesi, että ”oikeistossa kannatettiin selektiivistä koulutusjärjestelmää, jossa oppilaat jaettaisiin teoreettisiin ja käytännön alalle suuntautuviin oppiaineisiin. Oli epäluulo siitä, että olisi mahdollista kuljettaa koko ikäluokkaa saman opetussuunnitelman mukaisesti.”

Rinnakkaiskoulujärjestelmä oli sosiaalisesti epätasa-arvoinen, mutta se oli sitä myös alueellisesti: Helsingissä oppikouluun meni jopa 90 prosenttia ikäluokasta, kun pohjoisessa vastaava osuus oli kymmenen. Lopulta vastarinta peruskoulua kohtaan suli eduskunnassa jopa niin, että peruskoululakia vastaan äänesti vain 38 kansanedustajaa. Ensimmäiset peruskoulut perustettiin Lappiin vuonna 1972. Sieltä edettiin kunta kunnalta etelää kohti. Kuitenkin Helsingin Suomalaisessa yhteiskoulussa vielä 1970-luvun puolivälissä pelättiin peruskoulua, joka ”syytää alaluokille haagalaisia huligaaneja, jotka toisivat mukanaan tappeluja ja tupakanpolttoa”. No, itse oppikoulun käyneenä muistelen, että ei se tupakointi tuntematonta ollut oppikoulussakaan, sillä jopa opettajat tupakoivat opettajainhuoneessa.

Silloin peruskoulua vastustettiin myös sillä argumentilla, että myös oppikouluissa voidaan vähävaraisia oppilaita tukea mm. vapaaoppilaspaikoilla ja stipendijärjestelmillä. Tämä on vähän sukua nykyiselle oppivelvollisuuden pidentämiseen kohdistuvalle vastustukselle: oppivelvollisuuden pidentäminen nähdään tehottomana keinona syrjäytymisen ehkäisemiselle. Paljon parempi olisi kohdistaa täsmätoimia niihin syrjäytymisvaarassa oleviin oppilaisiin: jo kirjojen ja muiden opiskelutarvikkeiden hankinta on toisinaan ylivoimainen taloudellinen taakka oppilaalle tai oppilaan perheelle. Paheksutaan sitä, että jos kaikilla keskiasteen oppilailla olisi universaali oikeus maksuttomiin oppikirjoihin, niin se on kallista ja tehotonta syrjäytymisen ehkäisyä. Samaan aikaan ollaan kuitenkin valmiita puolustamaan henkeen ja vereen kaikkien kansalaisten oikeutta lapsilisiin, joiden teho on yhtä lailla kyseenalainen erityisesti varakkaissa tuloluokissa.

Näen myös aika älyttömänä sellaisen käsityksen, että suomalaisen työuraa tulisi pidentää sen alkupäästä mahdollistamalla ammattikouluttamattomien siirtyminen työelämään. Työnantajien suurin huoli on osaavan työvoiman saatavuus. Kaikilla työnhakijoilla ei ole riittävää ja ajantasaista osaamista tai edes mahdollisuutta hankkia sitä. Työnhakijoita ei välttämättä ole tarpeeksi tai he eivät ole tarpeeksi päteviä.

Työtehtävät suomalaisessa yhteiskunnassa vaativat entistä parempaa ammattitaitoa ja osaamista. Suomen kaltaisessa pitkälle kehittyneessä osaamisyhteiskunnassa suurin ongelma on siinä, että työvoiman tarjonta ja kysyntä eivät kohtaa, siihen ei ratkaisu voi olla entistä vähemmän koulutetun työvoiman mahdollisimman aikainen työmarkkinoille työntäminen, vaan koulutuksen lisääminen. Pelkästään oppivelvollisuuden pidentäminen voi olla riittämätön ratkaisu. Lisäksi tarvitaan niitä täsmätoimia, joita oppivelvollisuuden pidentämisen vastustajat ovat peräänkuuluttaneet. Oppivelvollisuuden pidentäminen ei kuitenkaan näitä sulje pois, vaan itse asiassa oppivelvollisuuden piirissä oleva nuori on helpommin ja perustellummin pidettävissä ”näpeissä” näitä toimia kohdennettaessa, eikä nuori enää niin helposti syrjäydy yhteiskunnan täsmätoimien tavoittamattomiin. Lisäksi varmaan useimmille on selvää se, että opetuksen tasosta ja määrästä ei voi enää tinkiä yhtään, mutta toisaalta ei pitäisi nähdä oppivelvollisuuden pidentämistä ja opetuksen tason ja määrän kanssa toisiaan poissulkevina vaihtoehtoina.

Noin sadassa vuodessa oppivelvollisuus on pidentynyt kuudesta vuodesta kymmeneen vuoteen. Oppivelvollisuuden säätämisen aikoihin ojat kaivettiin lapiolla ja puut kaadettiin justeerilla. Nykyisin samat hommat hoidetaan kaivinkoneella ja monitoimikoneella, eikä niiden käyttämiseen enää pelkkä yleissivistävä perusopetus riitä.

Koulutus ja hyvät ihmissuhteet ovat tärkeitä onnelliselle elämälle.

Yhdysvaltalaiset psykologit ja lääkärit ovat yli 90 vuoden ajan seuranneet noin 800 yhdysvaltalaisen miehen ja naisen elämää. Tutkittavat henkilöt ovat syntyneet vuosina 1910 – 1930. Alun perin tutkittavaan ryhmään kuului 268 miestä, jotka aloittivat opintonsa Harvardin yliopistossa vuosina 1939 – 1942. 1970-luvulla tähän tutkimukseen liitettiin ns. Glueck-tutkimus, jossa koehenkilöinä oli 500 miestä. Näihin liitettiin vuonna 1987 ns. Terman-tutkimus, jossa tutkittava joukko koostui 90 poikkeuksellisen lahjakkaasta naisesta. Tutkimuksen tähänastisista tuloksista voi vetää sellaisen johtopäätöksen, että ihminen, joka 50-vuotiaana ei tupakoi, syö ja juo kohtuullisesti, liikkuu jonkin verran, on opiskellut ja käynyt kouluja 16 vuotta, elää vakaassa parisuhteessa ja osaa käsitellä kriisejä kypsällä tavalla, on hyvin todennäköisesti hyvässä kunnossa vielä 75-vuotiaanakin Joidenkin suojaavien tekijöiden vaikutus on tutkimuksen mukaan voimakkaampi kuin toisten. Esimerkiksi koulutus on todellinen elinvuosia lisäävä ihmelääke Ne tutkimusjoukon mieshenkilöt, jotka olivat high schoolin jälkeen opiskelleet pidemmälle collegessa, elivät yhtä pitkään kuin Harvardissa opiskelleet miehet. Tosin vielä koulutustakin siunauksellisempia ovat hyvät ihmissuhteet. Vakaa parisuhde keski-iässä luo pitkälle iälle yhtä vahvan perustan kuin lapsuuden tiiviit perhesiteet.

Digitaalisuuden harha

Timo Jalonen eritteli puheenvuorossaan Kasvatus-lehden nuomerossa 4/2016 varsin ansiokkaasti peruskoulun tasa-arvoisuuteen liittyviä harhakäsityksiä. Yksi toteamus hänen puheenvuorossaan kiinnitti huomiotani, ja se oli tämä: ”Digitaalisuus on päivän kuuma teema. Tehtyjen selvitysten mukaan noin 4 prosenttia opettajista ei koskaan hyödynnä tieto- ja viestintätekniikkaa opetuksessaan. Tämä koskee noin 25 000 oppilasta. Millaiset tasa-arvoiset eväät juuri nämä oppilaat saavat nykyiseen ja tulevaan yhteiskuntaan?” Tähän toteamukseen on implikoitu se ajatus, että pelkkä digitaalisuuden hyödyntäminen tekisi oppimisesta jotenkin parempaa.
Se on totta, että digitalisaatio itse asiassa lisää epätasa-arvoisuutta peruskoulutuksessa mm. sillä tavalla, että kaikilla oppilailla ei ole mahdollisuus samanlaiseen digitaaliseen oppimisympäristöön. Mutta haittaako se todella oppimista, vai ovatko kyseiset 4 prosenttia opettajista sitä mieltä, että he kykenevät opettamaan opetussuunnitelmassa kaavaillut asiat muulla tavalla ja vähintään yhtä hyvin kuin digitaalisia apuvälineitä käyttäenkin? Digitaalisuus ja digitaalinen ympäristö ovat läsnä kaikkialla nykyihmisen elämässä. Virtuaalitodellisuus (VR) on jo tavalla tai toisella aika usean nuoren arkipäivää. Kun koulu on suurella vaivalla ja resurssien uhrauksella saanut koulutettua opettajat tietyn digitaalisen ympäristön hyödyntämiseen opetuksessa, voi olla, että se on ympäröivässä yhteiskunnassa hylätty jo alkeellisena.  Tai kuten Aleksi Neuvonen on todennut ”Meillä on osin talouden, osin kulttuurin luoma idea, että kun digitalisaatio etenee nopeasti, putoamme kaikki kelkasta. Tähän reagoidaan voimakkaasti. Koulutuksen pitää vastata muutokseen, mutta laitehankinnat ovat helppo, hallinnollinen päätös.” (Ranta 2015).Myös tutkijatohtori Antti Saari ja yliopistonlehtori Janne Säntti ovat todenneet, että opetuksen tasokkuus ei ole kiinni ensisijaisesti opettajien tieto- ja viestintäteknisestä osaamisesta. On heidän mukaansa mahdollista, että tekniikka voi joskus jopa haitata oppimista. (Saari & Säntti 2016.) Lisäksi nuori tulee olemaan ja on tekemisissä digitaalisen viestinnän ja ympäristön kanssa niin paljon, että voisiko koulu olla paikka, jossa keskityttäisiin opetussuunnitelmassa mainittujen aineiden oppimiseen ja jätettäisiin se digitaalisuuteen liittyvä kilpavarustelu pois ja panostettaisiin kunnollisiin oppikirjoihin, opetusvierailuihin, oppivälineisiin ja tarvikkeisiin, joita tarvitaan esimerkiksi opetussuunnitelmaan kuuluvien taideaineiden opiskeluun ja esimerkiksi koulun pihan elävöittämiseen sellaiseksi, että se kannustaisi oppilaita liikkumaanJoku sanoo, että eihän digitaalisiin välineisiin satsaaminen merkitse sitä, että näistä mainitsemistani asioista pitää kieltäytyä. Ei niin ‒ ainakaan teoriassa, mutta käytännössä se merkitsee juuri sitä. Digitaaliset välineet (tietokoneet, tabletit, läppärit, esitystekniset ratkaisut yms.) ovat kohtuullisen kalliita ja niiden hankkimiseen ja kunnossa pitämiseen käytetyt resurssit ovat useimmiten pois muuhun oppimiseen käytettyjen tarvikkeiden ja välineisiin käytetystä rahasta tässä tilanteessa, jossa koulutukseen satsattu raha käy yhä pienemmäksi ja pienemmäksi. Opetusalan ammattijärjestö OAJ kertoo myös saavansa viestejä opettajilta esimerkiksi siitä, että uusia oppimateriaaleja tai digivälineistöä ei ole hankittu tarpeeksi, vaikka uudet opetussuunnitelman perusteet pyrkivätkin edistämään digitaalisuutta opetuksessa.
Toisesta näkökulmasta lasten oppimisesta huolehditaan esimerkiksi Kalifornian Piilaakson kouluissa. Piilaakson luulisi äkkiseltään olevan oikea digitaalisten opetusympäristöjen mekka. Piilaakson kouluissa ei kuitenkaan painoteta digitaalisia välineitä vaan panostetaan perustaitoihin ja opetellaan ajattelemaan, esiintymään, kantamaan vastuuta ja toimimaan ryhmässä. Digivillityksestä ei voi puhua.  Pikemminkin on kyse terveestäkin reaktiosta sitä vastaan. Opetuksessa ovat asiat keskeisiä, eivät kanavat tai laitteet. Piilaaksossa ei kuitenkaan pelätä, etteivät lapset oppisi käyttämään digilaitteita tai pysyisi digikehityksessä mukana. Päinvastoin suurempana haasteena on löytää aikaa sellaiselle hetkelle, jolloin ei tuijoteta tietokoneen tai muun digilaitteen, kuten älypuhelimen näyttöä. (Ranta 2015.)
Piilaaksossa tavalliset paperikirjat ovat ahkerassa käytössä ja lasten oppimiseen kuuluu perinteisen kirjan lukemista säännöllisesti.  Luokissa toki hyödynnetään nykyaikaista tekniikkaa, mutta vain silloin, kun se on järkevää. Digityökaluja käytetään esimerkiksi tiedonhakuun ja esitelmiä tehdessä, mutta itse työn tulokset kootaan usein paperille, sillä siinä samassa harjaantuvat myös käden taidot. Suomessa edetään toiseen suuntaan. Seurauksena on se, että suomaisten oppilaiden lukutaidon taso laskee huolestuttavalla nopeudella. Lisäksi uusissa opetussuunnitelman perusteissa vaaditaan opetettavan vain tekstauskirjaimilla kirjoittamista sekä näppäintaitoja.
 Professori Jouni Välijärvi on lisäksi korostanut, että juuri koulu on paikka ottaa varttuvasta ihmisestä koppi ennen elämän suuria valintoja ja jatko-opintoihin ohjautumista, siksi juuri siellä on pantava toimeksi (Rantanen 2016). Eikä se onnistu digitaalisuutta lisäämällä, vaan paluulla oppimisen perusasioihin. Muuten tulevaisuudessa siintää kahtiajakautunut kansakunta, jossa vähempiosaiset eivät osaa lukea sen paremmin kuin kirjoittaakaan.



Lähteet
Saari, A & Säntti, J. 2016.  Kouluja ei pidä digitalisoida väkisin – opettajien omaa harkintaa pitäisi kunnioittaa. Helsingin Sanomat 7.9. A 1
Ranta, E. 2015. Piilaakson teknoväki suosii tietokoneetonta opetusta. Taloussanomat 10.2.
Rantanen, A. 2016.  Selvitys: Oppilaat eriarvoistuvat ja osaamistulokset tippuvat – Professori perää peruskouluun mittavaa remonttia. YLE, kotimaa 8.8.

Rehtorin tehtävien monipuolistuminen haittaa koulun pedagogista johtamista

Viime aikoina on kiinnitetty huomiota siihen, että rehtorin työtaakka on kasvanut sellaisiin mittoihin, ettei virka enää kiinnosta hakijoita. Tutkimuksissa tämä kehitys on havaittu jo kymmenisen vuotta sitten, sillä niiden perusteella rehtorin työtehtävät ovat monipuolistuneet ja riittämätön työaika on täyttynyt sellaisista tehtävistä, jotka itse asiassa eivät rehtorin toimenkuvaan kuulu. Vuonna 2007 tehdyn tutkimuksen mukaan tällöin varsinaiseen pedagogiseen johtamiseen jäi rehtorin työajasta 14 prosenttia. Rehtori ylikuormittuu tehtävistä, jotka eivät useinkaan liity rehtorin ydinosaamisalueeseen, mutta jotka on pakko hoitaa, kun koulussa ei ole kukaan muukaan niitä hoitamassa.  Tämä näkyy korostuneesti sellaisissa rehtorin tehtävissä, joihin on yhdistetty useampia kouluyksiköitä. Tällaista ns. aluerehtorijärjestelmää sovellettiin ainakin Nastolan kunnassa 1990-luvulla, mutta siitä kuitenkin luovuttiin kohtuullisen pian. Vuonna 2008 alkaneen taloustaantuman aikana myös tällä tavalla on alettu etsiä säästöjä koulujen toiminnassa useammassa kunnassa.

Koulu toimii sekä työyhteisönä että keskeisenä yhteiskunnallisena vaikuttajana. Se, miten koulua johdetaan vaikuttaa näihin molempiin rooleihin. Eri tutkimuksissa on todettu, että koulun johtamisella voidaan vaikuttaa merkittävästi siihen, että opettajat muuttavat käytäntöjään luokassa. Johtamisella vaikutetaan myös koulun tietoa uusintaviin ja nuorten sosiaalistamiseen liittyviin tehtäviin. Pätevä rehtori on sellainen, joka on hallinnon ja talouden, kasvatuksen ja opetuksen sekä ihmisten johtamisen asiantuntija. Esimerkiksi Pauli Juuti on todennut, että rehtorin toiminnalla vaikutetaan siihen, minkälainen työyhteisö koulu on; sen ilmapiiriin, kulttuuriin ja siellä työskentelevien ihmisten työmotivaatioon. Erinomainen rehtori on lisäksi vielä symbolihahmo sekä kulttuurin ylläpitäjä ja kehittäjä. Toisin sanoen erinomaisella rehtorilla on myös visionäärisen johtajuuden tunnusmerkkejä.

Koulun johtamisen erityispiirteenä on myös sen organisaation henkilöstön korkeatasoinen asiantuntijuus ja kouluyhteisön voisikin määritellä tietointensiiviseksi asiantuntijaorganisaatioksi, jossa eri tiedonalat ovat monipuolisesti edustettuina. Tällaisen oppivan asiantuntijayhteisön johtaminen on ongelmallisempaa kuin esimerkiksi tuotantolaitoksen. Rehtorin työpäivää leimaavat jatkuvat vuorovaikutustilanteet sekä koulussa että koulusta ulospäin. Ihmissuhteisiin liittyvien ristiriitatilanteiden ratkominen sekä yhtäkkisten ongelmien ratkaiseminen ovat myös osa rehtorin toiminnan arkipäivää. Itsensä johtamisesta, itsereflektoinnista sekä omien voimavarojen tunnistamisesta on tullut keskeinen osa johtajuutta, mutta myös vuorovaikutustaitojen merkitys rehtorin toimenkuvassa on entisestään korostunut.

Tutkimuksissa on todettu myös, että johtamisen merkitys itsenäisenä, ammatillisena roolina korostuu suurissa kouluissa ja johtamistoiminnan välimatka eli kontrollijänne varsinaisiin koulussa tapahtuviin oppimisprosesseihin on pitempi kuin pienissä kouluissa. Minusta kontrolli on väärä sana kuvaamaan rehtorin ja opettajien välistä vuorovaikutusta ja rehtorin toimintaa työyhteisössä, mutta mielestäni on myös selvää, että rehtorin ja opettajien välinen yhteistoiminta ja vuorovaikutus kärsii, kun siirrytään järjestelmiin, joissa yhden rehtorin tehtäviin kuuluu useamman kouluyksikön kasvatuksen johtaminen. Siinä vaiheessa, kun rehtori ei enää tunne johtamiensa opettajien etunimiä, hän lakkaa olemasta rehtori ja muuttuu hallintovirkamieheksi.

Panostus oppisopimuskoulutukseen kannattaa: Norjan malli

Norjan koulutusjärjestelmä poikkeaa suomalaisesta siinä, että Norjassa toisen asteen koulutusta annetaan yleensä kolmen vuoden ajan oppilaitoksessa tai kahden vuoden ajan oppilaitoksessa ja kahden vuoden ajan työpaikalla. Toisen asteen oppilaitoksissa on sekä korkea-asteen koulutukseen että ammattiin valmistavia opinto-ohjelmia. Korkea-asteen koulutukseen valmentava koulutus on teoriapainotteista ja antaa yleisen korkeakoulukelpoisuuden. Tutkinnon suoritettuasi voit pyrkiä joko yliopistoon tai korkeakouluun. Ammatillinen koulutus johtaa ammattiin ja antaa ammattipätevyyden. Koulutuksesta voi saada todistukseksi kisällinkirjan (fagbrev tai svennebrev). Jos valitsee ammatillisen koulutuksen, voi siis siirtyä työelämään 3–5 vuoden kuluttua opintojen aloittamisesta. Yleisen korkeakoulukelpoisuuden saadakseen täytyy kuitenkin yleensä suorittaa lisäopintoja.

Toisen asteen koulutustarjonta koostuu Norjassa kahdestatoista eri koulutusohjelmasta. Valittavana on kolme korkea-asteen opintoihin valmentavaa ja yhdeksän ammatillista koulutusohjelmaa. Ensimmäisenä lukuvuonna toisen asteen opiskelija valitsee koulutusohjelman ja toisena ja kolmantena vuonna hän valitsee koulutusohjelman ohjelmalohkoista haluamansa.

Norjalaisen ammattikoulutuksen oppisopimuspainotteisuus on merkittävä syy siihen, että nuorisotyöttömyys Norjassa on paljon alhaisempi kuin Suomessa, jossa työvoimaan kuuluvista 15–24-vuotiasta on työttömänä 24,8 prosenttia,. Norjassa heitä on vain 9,7 prosenttia.

Suomessa keskiasteen ammattikoulutus on kallista verrattuna keskiasteen yleissivistävään koulutukseen. Kun lukiokoulutus oppilasta kohti maksaa keskimäärin 5 600 euroa, niin ammattikoulutuksen kustannukset oppilasta kohden olivat samaan aikaan eli vuonna 2011 keskimäärin 10 500 euroa oppilasta kohti. Luulisi (tai ainakin minä luulen) että norjalainen keskiasteen oppisopimuspainotteinen koulutus olisi myös halvempaa kuin suomalainen keskiasteen opetus, kun Norjan järjestelmässä osa koulutuksesta suoritetaan työssäoppimisena työpaikoilla. Itse asiassa näin ei kuitenkaan ole, sillä OECD:n raportin mukaan (Education at Glance) keskiasteen koulutus oppilasta kohti Norjassa maksoi 9 687dollaria vuonna 2009, kun se Suomessa maksoi 8 875 dollaria. OECD:n tilasto ei erottele erikseen yleissivistävää ja ammatillista keskiasteen koulutusta. Voihan olla, että Norjassa keskiasteen yleissivistävä opetus on suhteellisen kallista ja tehotonta.
Vaikka norjalainen keskiasteen koulutus onkin kustannuksiltaan kalliimpaa kuin suomalainen, niin erot nuorisotyöttömyysprosentissa kertovat sen, että satsaus keskiasteen koulutukseen kannattaa. Suomessahan oppisopimusjärjestelmän kautta ammattiin kouluttautuva on jotakuinkin 30-vuotias työssä kävijä.



Lähteet:
OECD. 2013. Education at a Glance 2009: OECD Indicators
http://www.oecd.org/education/skills-beyond-school/educationataglance2009oecdindicators.htm 
Tilastokeskus. 2013. Koululaitoksen käyttömenot kasvoivat vuonna 2011http://www.stat.fi/til/kotal/2011/kotal_2011_2013-05-08_tie_001_fi.html 

Lukiovertailut

Näin toukokuussa tulevat ajankohtaisiksi paitsi uudet ylioppilaat, niin myöskin MTV3:n ja HS:n ajattelemattomat lukiovertailut. Täytyy olla melkoisen ymmärtämätön, jos ei tajua sitä, että ko. vertailut eivät kerro juuri mitään lukioiden opetuksen tasosta. Kaikkein eniten ne kertovat siitä, minkä tasoisia kyseisen vuoden ylioppilaat ovat kyseisenä vuonna. Tästä kertoo mm. se, että vuoden 2013 keväällä Mäntsälän lukiosta kirjoittaneet oppilaat pärjäsivät tässä vertailussa aikaisempaa reilusti paremmin. Eli etenkin pienillä paikkakunnilla ylioppilaskirjoittajien taso vaihtelee suuresti vuodesta toiseen. Se ei siis kerro, että yhtäkkiä olisi opetuksen taso parantunut Mäntsälän lukiossa radikaalisti, vaan että tänä vuonna oppilaitoksen oppilaat ovat menestyneet. Ja se menestys on ollut aika riippumatonta siitä, missä koulussa opetus on annettu. Opetushallituksen erikoistutkija Jorma Kuusela on todennut, että listausten informaatioarvo on suunnilleen sama kuin verokalenterin. Kinnulan lukion rehtori on takavuosina sanonutkin maanläheisesti: "Meillä ei keskiarvorajaa ole, vaan otamme kaikki sisään ja teemme heistä ylioppilaita. Tämä on heille tärkeä päivä"."

Eri asia on sitten kysymys siitä, että tulisiko jo lähes sadan vuoden ajan nykymuotoisina järjestetyistä yo-kirjoituksista luopua kokonaan. Tätä mieltä on mm. opetushallituksen pääjohtaja Aulis Pitkälä, jos olen hänen sanomisiaan oikein tulkinnut. Jos välttämättä halutaan jotenkin testata ylioppilaiden kykyä erikseen valtakunnallisesti, niin siihen riittäisi joku kypsyyskoe, joka mittaisi oppilaita asteikolla hyväksytty/hylätty, tai yo-kirjoituksia pitäisi ainakin muuttaa varsin radikaalisti, jotta ne palvelisivat myös yliopistoja niiden opiskelijavalintaprosessissa. Nykymuotoisina kirjoitukset rasittavat tarpeettomasti sekä oppilasta että koulua/yhteiskuntaa. Yliopistoilla on omat pääsykokeensa ja lukion päättötodistus antaa varmasti paremmat tiedot oppilaan lukio-opiskelusta kuin yo-kirjoituksen arvosanat. Tosiasiassa yo-kirjoitukset ohjaavat lukio-opetusta ja opiskelua aivan turhaan. Opiskelun tarkoitus on oppia, eikä se että opiskelija selviytyy testeistä

Lisää pedagogiikkaa kouluihin, eikä lisää rankaisuvaltaa opettajille

Vaikka minulla on kokemusta rehtorina vain puolet siitä yli kolmestakymmenestä vuodesta, mikä on takana Espoonlahden koulun rehtorilla Jukka Penttisellä, niin hänen esiin ottamasta asiasta olen tismalleen samaa mieltä. Hän nimittäin arvostelee kovin sanoin eduskunnan äsken saamaa lakiesitystä, jonka avulla on määrä kohentaa koulujen työrauhaa ja kuria. Hänen mukaansa esitys on vain naamioitu oppilaan hyvinvoinnista huolehtimiseksi ja osallistumisen lisäämiseksi. Hänen mielestään lakitekstistä saa kuvan, että koulujen olot ovat aivan mahdottomat. Se ei hänen mukaansa pidä paikkaansa. ”Siellä on vain töissä liikaa kyvyttömiä ihmisiä, jotka uskovat, että rangaistukset tuovat ratkaisun.”

http://www.hs.fi/kotimaa/Rehtori+Kouluista+tehd%C3%A4%C3%A4n+vankiloita/a1371621026701?ref=hs-top4-1