Oppivelvollisuuden pidentäminen ei alenna työllisyyttä

Nyky-yhteiskunnassa ei pelkällä perusasteen tutkinnolla pärjää – ei kotona, eikä työelämässä. Silti kaikille yhteisen ja oppivelvollisuuden säätämiseen on aina suhtauduttu tietyissä piireissä varsin penseästi: 1920-luvun alussa oppivelvollisuuslain säätämistä vastustettiin, koska kansakoulun pelättiin olevan yhteiskunnalle kallis ja kasvattavan huonoja työntekijöitä. Näin siitäkin huolimatta, että laki sääti oppivelvollisuuden pituudeksi vain kuusi luokkaa kansakoulua. Eli kun oppivelvollisuus alkoi 7-vuotiaana, niin kansakoulun suorittanut oli valmis työelämään 13-vuotiaana.

Ajan saatossa oppivelvollisuus kävi riittämättömäksi ja usein kaikille yhteistä kansakoulua täydennettiin lisäluokilla, joista muodostuin kansalaiskoulu. Nähtiin siis, että 13-vuotias ei ole vielä valmis kansalainen. Lisäksi yhä useammat pyrkivät parantamaan mahdollisuuksiaan käymällä keskikoulun, joka rinnakkaiskoulujärjestelmässä vielä ennen 1960-lukua takasi luokkanousun ja ns. valkokaulustyöpaikan, eli ”keskikoulusta keskiluokkaan keskinkertaisin tuloksin”, kuten professori Juha Siltala asian kirjassaan ilmaisi.

1960-luvulla Suomen elinkeinorakenne muuttui radikaalisti. Muutoksesta huolimatta läheskään kaikki tahot eivät nähneet Suomen koulutusjärjestelmän muuttamista tarpeellisena, sillä yksityiset oppikoulut tarjosivat vähäiselläkin henkisellä panostuksella varakkaille tien hyvään yhteiskunnalliseen asemaan. Opetushallituksen entinen pitkäaikainen pääjohtaja, Jukka Sarjala totesi, että ”oikeistossa kannatettiin selektiivistä koulutusjärjestelmää, jossa oppilaat jaettaisiin teoreettisiin ja käytännön alalle suuntautuviin oppiaineisiin. Oli epäluulo siitä, että olisi mahdollista kuljettaa koko ikäluokkaa saman opetussuunnitelman mukaisesti.”

Rinnakkaiskoulujärjestelmä oli sosiaalisesti epätasa-arvoinen, mutta se oli sitä myös alueellisesti: Helsingissä oppikouluun meni jopa 90 prosenttia ikäluokasta, kun pohjoisessa vastaava osuus oli kymmenen. Lopulta vastarinta peruskoulua kohtaan suli eduskunnassa jopa niin, että peruskoululakia vastaan äänesti vain 38 kansanedustajaa. Ensimmäiset peruskoulut perustettiin Lappiin vuonna 1972. Sieltä edettiin kunta kunnalta etelää kohti. Kuitenkin Helsingin Suomalaisessa yhteiskoulussa vielä 1970-luvun puolivälissä pelättiin peruskoulua, joka ”syytää alaluokille haagalaisia huligaaneja, jotka toisivat mukanaan tappeluja ja tupakanpolttoa”. No, itse oppikoulun käyneenä muistelen, että ei se tupakointi tuntematonta ollut oppikoulussakaan, sillä jopa opettajat tupakoivat opettajainhuoneessa.

Silloin peruskoulua vastustettiin myös sillä argumentilla, että myös oppikouluissa voidaan vähävaraisia oppilaita tukea mm. vapaaoppilaspaikoilla ja stipendijärjestelmillä. Tämä on vähän sukua nykyiselle oppivelvollisuuden pidentämiseen kohdistuvalle vastustukselle: oppivelvollisuuden pidentäminen nähdään tehottomana keinona syrjäytymisen ehkäisemiselle. Paljon parempi olisi kohdistaa täsmätoimia niihin syrjäytymisvaarassa oleviin oppilaisiin: jo kirjojen ja muiden opiskelutarvikkeiden hankinta on toisinaan ylivoimainen taloudellinen taakka oppilaalle tai oppilaan perheelle. Paheksutaan sitä, että jos kaikilla keskiasteen oppilailla olisi universaali oikeus maksuttomiin oppikirjoihin, niin se on kallista ja tehotonta syrjäytymisen ehkäisyä. Samaan aikaan ollaan kuitenkin valmiita puolustamaan henkeen ja vereen kaikkien kansalaisten oikeutta lapsilisiin, joiden teho on yhtä lailla kyseenalainen erityisesti varakkaissa tuloluokissa.

Näen myös aika älyttömänä sellaisen käsityksen, että suomalaisen työuraa tulisi pidentää sen alkupäästä mahdollistamalla ammattikouluttamattomien siirtyminen työelämään. Työnantajien suurin huoli on osaavan työvoiman saatavuus. Kaikilla työnhakijoilla ei ole riittävää ja ajantasaista osaamista tai edes mahdollisuutta hankkia sitä. Työnhakijoita ei välttämättä ole tarpeeksi tai he eivät ole tarpeeksi päteviä.

Työtehtävät suomalaisessa yhteiskunnassa vaativat entistä parempaa ammattitaitoa ja osaamista. Suomen kaltaisessa pitkälle kehittyneessä osaamisyhteiskunnassa suurin ongelma on siinä, että työvoiman tarjonta ja kysyntä eivät kohtaa, siihen ei ratkaisu voi olla entistä vähemmän koulutetun työvoiman mahdollisimman aikainen työmarkkinoille työntäminen, vaan koulutuksen lisääminen. Pelkästään oppivelvollisuuden pidentäminen voi olla riittämätön ratkaisu. Lisäksi tarvitaan niitä täsmätoimia, joita oppivelvollisuuden pidentämisen vastustajat ovat peräänkuuluttaneet. Oppivelvollisuuden pidentäminen ei kuitenkaan näitä sulje pois, vaan itse asiassa oppivelvollisuuden piirissä oleva nuori on helpommin ja perustellummin pidettävissä ”näpeissä” näitä toimia kohdennettaessa, eikä nuori enää niin helposti syrjäydy yhteiskunnan täsmätoimien tavoittamattomiin. Lisäksi varmaan useimmille on selvää se, että opetuksen tasosta ja määrästä ei voi enää tinkiä yhtään, mutta toisaalta ei pitäisi nähdä oppivelvollisuuden pidentämistä ja opetuksen tason ja määrän kanssa toisiaan poissulkevina vaihtoehtoina.

Noin sadassa vuodessa oppivelvollisuus on pidentynyt kuudesta vuodesta kymmeneen vuoteen. Oppivelvollisuuden säätämisen aikoihin ojat kaivettiin lapiolla ja puut kaadettiin justeerilla. Nykyisin samat hommat hoidetaan kaivinkoneella ja monitoimikoneella, eikä niiden käyttämiseen enää pelkkä yleissivistävä perusopetus riitä.