Digitaalisuuden harha

Timo Jalonen eritteli puheenvuorossaan Kasvatus-lehden nuomerossa 4/2016 varsin ansiokkaasti peruskoulun tasa-arvoisuuteen liittyviä harhakäsityksiä. Yksi toteamus hänen puheenvuorossaan kiinnitti huomiotani, ja se oli tämä: ”Digitaalisuus on päivän kuuma teema. Tehtyjen selvitysten mukaan noin 4 prosenttia opettajista ei koskaan hyödynnä tieto- ja viestintätekniikkaa opetuksessaan. Tämä koskee noin 25 000 oppilasta. Millaiset tasa-arvoiset eväät juuri nämä oppilaat saavat nykyiseen ja tulevaan yhteiskuntaan?” Tähän toteamukseen on implikoitu se ajatus, että pelkkä digitaalisuuden hyödyntäminen tekisi oppimisesta jotenkin parempaa.
Se on totta, että digitalisaatio itse asiassa lisää epätasa-arvoisuutta peruskoulutuksessa mm. sillä tavalla, että kaikilla oppilailla ei ole mahdollisuus samanlaiseen digitaaliseen oppimisympäristöön. Mutta haittaako se todella oppimista, vai ovatko kyseiset 4 prosenttia opettajista sitä mieltä, että he kykenevät opettamaan opetussuunnitelmassa kaavaillut asiat muulla tavalla ja vähintään yhtä hyvin kuin digitaalisia apuvälineitä käyttäenkin? Digitaalisuus ja digitaalinen ympäristö ovat läsnä kaikkialla nykyihmisen elämässä. Virtuaalitodellisuus (VR) on jo tavalla tai toisella aika usean nuoren arkipäivää. Kun koulu on suurella vaivalla ja resurssien uhrauksella saanut koulutettua opettajat tietyn digitaalisen ympäristön hyödyntämiseen opetuksessa, voi olla, että se on ympäröivässä yhteiskunnassa hylätty jo alkeellisena.  Tai kuten Aleksi Neuvonen on todennut ”Meillä on osin talouden, osin kulttuurin luoma idea, että kun digitalisaatio etenee nopeasti, putoamme kaikki kelkasta. Tähän reagoidaan voimakkaasti. Koulutuksen pitää vastata muutokseen, mutta laitehankinnat ovat helppo, hallinnollinen päätös.” (Ranta 2015).Myös tutkijatohtori Antti Saari ja yliopistonlehtori Janne Säntti ovat todenneet, että opetuksen tasokkuus ei ole kiinni ensisijaisesti opettajien tieto- ja viestintäteknisestä osaamisesta. On heidän mukaansa mahdollista, että tekniikka voi joskus jopa haitata oppimista. (Saari & Säntti 2016.) Lisäksi nuori tulee olemaan ja on tekemisissä digitaalisen viestinnän ja ympäristön kanssa niin paljon, että voisiko koulu olla paikka, jossa keskityttäisiin opetussuunnitelmassa mainittujen aineiden oppimiseen ja jätettäisiin se digitaalisuuteen liittyvä kilpavarustelu pois ja panostettaisiin kunnollisiin oppikirjoihin, opetusvierailuihin, oppivälineisiin ja tarvikkeisiin, joita tarvitaan esimerkiksi opetussuunnitelmaan kuuluvien taideaineiden opiskeluun ja esimerkiksi koulun pihan elävöittämiseen sellaiseksi, että se kannustaisi oppilaita liikkumaanJoku sanoo, että eihän digitaalisiin välineisiin satsaaminen merkitse sitä, että näistä mainitsemistani asioista pitää kieltäytyä. Ei niin ‒ ainakaan teoriassa, mutta käytännössä se merkitsee juuri sitä. Digitaaliset välineet (tietokoneet, tabletit, läppärit, esitystekniset ratkaisut yms.) ovat kohtuullisen kalliita ja niiden hankkimiseen ja kunnossa pitämiseen käytetyt resurssit ovat useimmiten pois muuhun oppimiseen käytettyjen tarvikkeiden ja välineisiin käytetystä rahasta tässä tilanteessa, jossa koulutukseen satsattu raha käy yhä pienemmäksi ja pienemmäksi. Opetusalan ammattijärjestö OAJ kertoo myös saavansa viestejä opettajilta esimerkiksi siitä, että uusia oppimateriaaleja tai digivälineistöä ei ole hankittu tarpeeksi, vaikka uudet opetussuunnitelman perusteet pyrkivätkin edistämään digitaalisuutta opetuksessa.
Toisesta näkökulmasta lasten oppimisesta huolehditaan esimerkiksi Kalifornian Piilaakson kouluissa. Piilaakson luulisi äkkiseltään olevan oikea digitaalisten opetusympäristöjen mekka. Piilaakson kouluissa ei kuitenkaan painoteta digitaalisia välineitä vaan panostetaan perustaitoihin ja opetellaan ajattelemaan, esiintymään, kantamaan vastuuta ja toimimaan ryhmässä. Digivillityksestä ei voi puhua.  Pikemminkin on kyse terveestäkin reaktiosta sitä vastaan. Opetuksessa ovat asiat keskeisiä, eivät kanavat tai laitteet. Piilaaksossa ei kuitenkaan pelätä, etteivät lapset oppisi käyttämään digilaitteita tai pysyisi digikehityksessä mukana. Päinvastoin suurempana haasteena on löytää aikaa sellaiselle hetkelle, jolloin ei tuijoteta tietokoneen tai muun digilaitteen, kuten älypuhelimen näyttöä. (Ranta 2015.)
Piilaaksossa tavalliset paperikirjat ovat ahkerassa käytössä ja lasten oppimiseen kuuluu perinteisen kirjan lukemista säännöllisesti.  Luokissa toki hyödynnetään nykyaikaista tekniikkaa, mutta vain silloin, kun se on järkevää. Digityökaluja käytetään esimerkiksi tiedonhakuun ja esitelmiä tehdessä, mutta itse työn tulokset kootaan usein paperille, sillä siinä samassa harjaantuvat myös käden taidot. Suomessa edetään toiseen suuntaan. Seurauksena on se, että suomaisten oppilaiden lukutaidon taso laskee huolestuttavalla nopeudella. Lisäksi uusissa opetussuunnitelman perusteissa vaaditaan opetettavan vain tekstauskirjaimilla kirjoittamista sekä näppäintaitoja.
 Professori Jouni Välijärvi on lisäksi korostanut, että juuri koulu on paikka ottaa varttuvasta ihmisestä koppi ennen elämän suuria valintoja ja jatko-opintoihin ohjautumista, siksi juuri siellä on pantava toimeksi (Rantanen 2016). Eikä se onnistu digitaalisuutta lisäämällä, vaan paluulla oppimisen perusasioihin. Muuten tulevaisuudessa siintää kahtiajakautunut kansakunta, jossa vähempiosaiset eivät osaa lukea sen paremmin kuin kirjoittaakaan.



Lähteet
Saari, A & Säntti, J. 2016.  Kouluja ei pidä digitalisoida väkisin – opettajien omaa harkintaa pitäisi kunnioittaa. Helsingin Sanomat 7.9. A 1
Ranta, E. 2015. Piilaakson teknoväki suosii tietokoneetonta opetusta. Taloussanomat 10.2.
Rantanen, A. 2016.  Selvitys: Oppilaat eriarvoistuvat ja osaamistulokset tippuvat – Professori perää peruskouluun mittavaa remonttia. YLE, kotimaa 8.8.